Otsikko voisi viitata jääkiekkoon tai vaikka jalkapalloon. Mutta ei. Kyllä kyse on rakennuksen maalaamisesta. Sehän se on näin keväällä mielessä, kun aurinko alkaa paistaa ja paljastaa tummentumia keränneet seinäpinnat. Ei muuta kuin maalikauppaan. Mutta miten valita oikea maali. Tälle ei löydy treffisovellusta. Jos ei löydy tietäjää, voi koittaa kysellä maalikaupasta. Puuinfon sivuilta löytyy taulukko, jossa on ruksitettu maalien mätsejä ja muutenkin kerrottu aiheesta ja puutalon korjauksesta.
Arkkitehtikaan ei automaattisesti ole maalien tuntija. Mielessäni on vielä parikymmentä vuotta sitten käydyt korjausrakentamisen kurssin luennot ja läpi plärätyt Talotohtorin kirjat, joiden johdosta mielikuva on sellainen, että seinät kannattaisi maalata samantyyppisellä maalilla kuin edellisellä kerralla. Lateksia ei ulkoseiniin kannata sivellä. Mutta mikä on lateksi ja mikä ei, kun maalinvalmistajan sivuilla sitä ei (enää) suoraan sanota. Ovatko lateksit todella niin huonoja kuin muistikuva. Asia ei tietenkään ole näin suoraviivaista ja selvää.
Likaantunutta ja kulunutta maalipintaa.
Oman 1990-luvun talon kohdalla tiedossa on, millä rakennus on alunperin maalattu ja myöhemmin huoltomaalattu. Ellei olisi, voisi maalityyppiä koittaa tunnistaa maalin kulumistavan perusteella. Liituuntuuko maali? Lohkeileeko vai lähteekö suikaleina? En ole maaliasiantuntija, joten en tähän sen kummemmin halua eritellä maalityyppien tunnistus- ja ominaispiirteitä. Niitä löytyy mm. maalivalmistajien sivuilta. Elleivät tunnistuskeinotkaan auta tunnistamaan maalia, voi näytteen lähettää laboratorioon.
Silti: vaikka alkuperäinen maalityyppi olisi tiedossa, mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Esimerkiksi öljymaalien koostumus on muuttunut, kun joitakin ainesosia ei saa enää käyttää maaleissa. Tietysti hyvä näin, kun maaleista tulee terveellisempiä ja turvallisempia. Mutta samakaan maali ei ole välttämättä enää sitä samaa, mitä oli tarjolla, kun rakennus alunperin maalattiin. Ilmastonmuutoksen tuoma lisääntynyt sade ja ilmankosteus tuovat haasteita maalipinnoille. Homeet ja levät viihtyvät kosteilla pinnoilla.
Mitä sitten ovat lateksit ja onko niitä syytä välttää. Puuproffa-verkkosivun mukaan: “Lateksimaali on yhtenäinen nimi erityyppisille vesiohenteisille maaleille. Vesiohenteiset maalit eli ”lateksit” ovat muovidispersiomaaleja, joissa pienet sideaineena toimivat polymeerihiukkaset ovat vapaana vedessä. Kuivuessaan lateksimaalista haihtuu vettä kunnes muovipalloset liimautuvat yhteen maalikalvoksi.” Varsinaista lateksia dispersiomaaleissa verkkosivun mukaan ei ole enää eikä lateksi yleisnimitys vesiohenteisille dispersiomaaleille olekaan oikein osuva yleisnimitys. Olisi varmasti myös liian yksioikoista kirjoittaa, että nämä vesiohenteiset maalit ovat yksinomaan huonoja puupinnoilla ulkona ja saisin siitä vain maalinvalmistajat ärtymään.
Joissakin tuoteselosteissa lukee hengittävä. Ovatko dispersiomaalit siis muuttuneet? Silti muovipallomaali saa muovikammoisen epäileväiseksi. Lisäksi mieleen nousee vesisateessa sisältä ja ulkoa kastuneet lasten kurahousut, jotka hitaasti kuivuvat sateen loputtua. Irtoaako muovimaaleista mikromuovia luontoon? Kaipaisin helposti saavutettavaa, tutkittua tietoa, luotettavasta lähteestä pohdintojen tueksi.
Tällä kertaa oma valinta on mahdollisimman samanlainen maali kuin millä rakennus on aiemmin maalattu.
Täytyy myöntää, ettei wc-kylttiä omankaan kodin vessan ovesta löydy. Fiksummat sanovat, että vessan löytää kyllä, kun on käynyt jonkun luona useammin kuin kerran. Ihme kyllä joku on joskus uskaltautunut minunkin luokseni useammin kuin kerran, vaikka en ole mikään kodin hengetär. Liekö sitten mieheni ansiota. Ja löytänyt vessaan kysymättäkin. Ei tarvitse olla huolissaan muistisairaista lähipiirissä, koska ovat muistaneet kysymättä vessan sijainnin.
Onneksi edellinen kotimme asukas on merkinnyt vessoihin käsipyyhkeiden paikat. Katsoin vastikään Tiktokista hupaisan filmin, missä vessakävijä huutaa vessasta ja kysyy, mikä pyyhkeistä on käsipyyhe. Kodin omistaja vastaa, että “se punainen”. Kaikki vessan pyyhkeet ovat punaisia ja ovat vierekkäin samassa naulakossa. Vessakävijä nuuhkii epätoivoisen näköisenä vessan pyyhkeitä, mihin uskaltaisi pyyhkiä kätensä. Itse olen vastaavassa tilanteessa päätynyt pyyhkimään käteni vessapaperiin tai vain ravistellut ne kuivaksi. Ehkä pitäisi vain rohkeasti hakea vessan haltija kertomaan, mikä on kyseisen talouden pyyhejärjestys.
Vessa-asiat ovat mielessä erityisesti, koska aika-ajoin tulee pohdiskeluun wc- ja kylpyhuoneremonttien tarve ja laajuus. Ei työn puolesta – kaavoittajana en pääse vessoja tai kylpyhuoneita suunnittelemaan – vaan omasta mahdollisesta tarpeesta. 1990-luvulla rakennetun talon kylpyhuoneita voi tarvita jossain vaiheessa korjata. Olisihan se kivaakin pitkästä aikaa hivelöidä keraamisten laattojen pintoja ja suunnitella talon alkuperäisen värimaailman kanssa yhteensopivaa uutta kylpyhuonetta. Toisaalta ehjää ei mielestäni kannata korjata ja kärrätä kaatopaikalle. Talon alkuperäiset laatat ja kiintokalusteet ovat talon aikakautta henkiviä.
Eipä ole mikään tärkeämpää reissussa kuin käydä vessassa aina, kun siisti yksilö tulee vastaan. Kävin tässä vastikään Helsingissä ja Tallinnassa ja ilokseni täytyy kertoa, että vastaan tulleet vessat olivat siistejä ja asiallisesti merkittyjä. Mikäpä parempi viesti kävijälle: täällä huolehditaan, että et jälleen saa influenssaa, koronaa tai epämääräistä mahatautia. Vessa myös löytyy ajoissa, kun viitat ovat kunnossa. Toki myös looginen tilajärjestys vessaan osaltaan ohjaa. Ei tule kakat ja pissit housuun. Pottia soisi myös löytyvän pienemmille kävijöille.
Miesten wc:n merkki Kadriorgin museossa Tallinnassa.Naisten wc:n merkki Kadriorgin museossa Tallinnassa.
Vessojen merkintätavoissa näkee yllättävää luovuutta julkisissa tiloissa. Nämä lienevätkin kohtia joita eivät yksityiskohtaiset säädökset tarkkaan määrää vaan suunnittelija saa vapaasti keksiä merkin muotoilun, kunhan siitä vessan tunnistaa. Ohessa esimerkkinä wc:n merkit Kadriorgin museosta Tallinnasta. Merkit ovat pelkistettyjä mutta sopivat kuitenkin hyvin vanhaan oveen.
Naisten ja miesten wc samassa eli unisex wc.
Eipä olisi hassumpaa, jos yksityiskodeissakin olisi hieman useammin vessan ovessa merkintä. Tai vessan voisi ainakin vierailun alkuvaiheessa osoittaa vieraalle. Vieras säästyisi näin availemasta siivouskomeroiden ja vaatehuoneiden ovia (kyllä olen tehnyt niin, mutta en ole pissiä kenenkään komeroon lurauttanut). Muistan vielä omasta mummolastani vessan ovessa olleen merkin, jossa lapsi istui potalla. Ihan yksinkertainen teksti huussi, hyyskä, vessa tai wc voisi olla ovessa oikein informatiivinen kuva-arvoituksen vaihtoehto.
Vesivessassa hurahtaa paljon puhdasta pohjavettä menemään meillä Suomessa ja siinäkin riittäisi ruodittavaa monelle asiantuntijalle, mikä on vesiklosetin tulevaisuus. Tulevaisuutta pohtiessa voi käydä tutustumassa huussin historiaan vaikkapa Kainuun Museon näyttelyssä Huussi – Tarinoita tuvan ja tunkion väliltä (https://www.kajaani.fi/kulttuuri-ja-liikunta/kainuun-museo/vaihtuvat-nayttelyt/), josko menneestä löytyisi vastaus tulevaan vai pitääkö keksiä jotain ihan uutta.
No niin. Onhan niitä nappeja tullut ommeltua. Aiemmin kirjoitin, että vaate on usemmiten kulunut loppuun siinä vaiheessa, kun napit alkavat irtoilla (Napit ja muusi). Tuossa loppuvuodesta 2020 napit sitten alkoivat kilpaa singahdella mielestäni ihan kohtalaisen laatuisista neuleista, joista en ollut valmis luopumaan. Ei auttanut muu kuin ottaa lanka ja neula käteen. Äkillinen nappien nakkelu sai minut kuitenkin valmistautumaan siihen vääjäämättömään tosiasiaan, että näistä rakkaista neuleistanikin joskus aika jättää ja katselemaan uusia tilalle. Nämä eivät ole sittenkään sellaisia neuleita, joita voi jättää perinnöksi (kts. mm. Kotivinkki 30.12.2020 Vaate kertoo tarinaa s. 14, meilläkotona.fi). Vaatteiden kierrätettävyys ja jopa jättäminen perinnöksi huonekalujen tapaan on alkanut kiinnostaa ihmisiä. Se edellyttää sitä, että vaatteet ovat laadukkaita ja niitä kannattaa korjata ja ne ovat korjattavissa. Ja myös että osaavia korjaajia ja korjauspalveluita löytyy.
Nappeja on tullut ommeltua osana vaatehuoltoa ja jatkettua vaatteen käyttöikää.
Laadukkaiden ja vieläpä eettisten vaatteiden ostaminen ei ole kuitenkaan helppoa etenkään, jos vaatebudjetillla on jonkinlaiset raamit. Tarjontaa on paljon mutta miten tunnistaa hyvä laatu? Aidot laadukkaat luonnonmateriaalit maksavat yleensä kohtalaisesti. Toisaalta vaatteet myös kestävät käytössä vuosia, vaikka olisivatkin ostettaessa hintavia. Ale-aikaan sitä kuitenkin luulee tekevänsä löytöjä. Nettikaupassa täytyy olla tarkkana, koska aidon luonnonmateriaalin nimissä voidaan myydä tuotteita, jotka sisältävät vain nimellisen määrän mainostettua materiaalia kuten mohairia. Nettikaupassa ei aina kerrota tuotteen raaka-ainesisältöä yksityiskohtaisesti – ja jos ei ja hinta on vielä halpa, pitäisi hälytyskellojen kilkattaa äänekkäästi. Kivijalkakaupassa materiaaliluettelon voi aina tarkastaa heti. Olisi mielestäni kohtuullista, että tuote joka sisältää alle puolet arvokasta luonnonmateriaalia myytäisiin pääraaka-aine selvästi mainiten. Mutta eihän se kovin myyvältä kuulosta puhua esim. akryylineuleesta tai polyesteripuserosta. Ylellinen villaneule tai mohairpusero kuulostaa paljon houkuttelevammalta näinä aikoina, kun tietoisuus valintojen vaikutuksista lisääntyy, vaikkei välttämättä merkittävästi näykkään vielä ylikuluttavan kansan kulutustottumuksissa. Kumma, kun polyesterifleecevaatteilla ei tätä ongelmaa ole, vaikka kyllä useimmat tietävät niiden olevan aitoa polyesteria elastaanilla höystettynä. Ehkäpä siksi, että ne eivät yritä olla muuta kuin ovat. Vähäinen määrä esim. polyesteria tekee villavaatteesta kuitenkin myös kestävämmän, joten vaate pysyy pidempään käyttökunnossa. Kuitujen sekoittaminen voi olla perusteltua. Joskin kuitujen sekoitus hankaloittaa kierrätystä ja mikromuovit karkaavat ympäristöön sen lisäksi, että polyesteri ja polyamidi sekä akryyli ovat maaöljystä valmistettuja.
Tässä tuotteessa on vain vähän villaa ja mohairia. Suurin osa on akryylia ja polyamidia.
Mistä sitten tietää, kuinka paljon vaate on käytössä ja mikä on vaatteen todellinen käyttökustannus? Luin Helsingin Sanomista jutun Olof Hoverfältin kirjanpidosta, jossa Hoverfält kirjaa ylös vaatteiden käyttökerrat ja vaatteen hinnan. Tuloksena on vaatteen kustannus käyttökertoja kohden. Testin ja Helsingin Sanomien jutun perusteella kallis saattaa lopulta tulla jopa halvemmaksi, koska tuote kestää pidempään (Herra käyttökertakustannus; HS 19.2.2021). Juttu antaa pohdiskelemisen aihetta siihen, millaisilla vaatteilla vaatekaappia kannattaa täyttää.
Toivottavasti tälle pipolle kertyy paljon käyttökertoja.
Ehkä villavaatteet olisi hyvä neuloa itse mutta silloinkin on hyvä varmistua langan eettisyydestä. Moni on korona-aikoina intoutunut neulomaan ja itsekin neulomisbuumin pauloissa hankin islantilaisneuleen langat ja aloitin neuleen. Siinä saattaa olla taas yksi kesken jäänyt projekti. Varmaan kaikilla muillakaan ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä kaikkien vaatteiden tekemiseen itse. Eettisiä vaatevalintoja pitäisi olla saatavilla kaikille, jotka eivät osaa, kärsivällisyys ei riitä tai aika.
Villapaidan tekele.
Havahduin aivan vasta huomioon, että ei vain polyeasterifleecevaatteita vaan myös kaikki sekoitevaatteet, jotka sisältävät maaöljypohjaisia kuituja, pitäisi pestä Gubby Friend -pesupussissa tai vastaavassa mikromuovien leviämistä estävässä pussukassa. Lähes kaikissa vaatteissa on nykyään vähintäänkin elastaania seassa. Toki mikään kuitu suuremmassa määrin väärässä paikassa ei ole hyvästä. Myös isot määrät esim. farkun puuvillaa vesistöissä ei ole vesistölle hyvästä kuten yle uutisoi vastikään (Tutkimus: Valtaosa jäämeren mikromuovista…, Yle Uutiset 15.1.2020). Pesukoneen poistoputkista voi löytyä kaikenlaista; lasten sukista jääkaappimagneetteihin. Sillä perusteella eivät ne pesukoneiden suodattimet kovin ihmeellisiä ole. Mielestäni pesukoneiden suodattimiin pitäisi panostaa enemmän ja koska yksittäisten kuluttajien pesukoneet uusiutuvat hitaasti, hyvä olisi parantaa myös vesilaitosten suodatusta (vesilaitosten suodatuksesta minulla ei toki ole tarkempaa käsitystä) sen sijaan, että lähes kaikki pesupussitetaan. Tietysti sen lisäksi, että vaatteita pestäisiin mahdollisimman harvoin. Pesemisen harventaminen pitää vaatteet paremmassa kunnossa myös pidempään. Tietysti myös öljypohjaisten materiaalien kieltäminen vaatteissa johtaisi mikromuovien vähenemiseen luonnossa. Mutta kun polyesteri ynnä muut maaöljypohjaiset keinokuidut ovat niin käteviä monessa vaatteessa mm. keveytensä ja vedenpitävyytensä vuoksi, ei kieltäminen taida olla lähiaikoina näköpiirissä. Lisäksi kaikki eivät pysty käyttämään esimerkiksi villaa allergian vuoksi ja lämpimiä vaihtoehtoja on oltava myös heille.
Tässä tuotteessa on pääasiassa villaa.
Tähän mennessä käyttämäni puukuidut, jotka voisivat korvata luonnonkuituja ovat olleet ennemminkin puuvillan tyylisiä, viileän tuntuisia kuituja (mm. viskoosi). Onkohan muista puukuiduista myös lämpimiksi vaatteiksi? Tutustuin tuossa vastikään Silja Suomalaisen kirjoittamaan opinnäytetyöhön, joka kätevästi vetää yhteen puuvillaa korvaavia mahdollisia puukuitukankaita (Ympäristömyötäisempiä vaihtoehtoja puuvillalle: Case Arela, Silja Suomalainen) ja myös puuvillan tuotannon ongelmia (kannattaa tutustua, jos asia kiinnostaa). Siinä mainitaan Lyocell materiaalina, joka silkin tapaan on kylmällä lämmin ja lämpimällä viileä. Lyocell mainitaan myös puukuitukankaista ympäristömyötäisimpänä materiaalina, koska prosessi kuluttaa vähemmän vettä ja energiaa kuin muut selluloosamuuntokuitujen valmistusprosessit. Myös saasteita aiheutuu vähän. Eukalyptus on nopeasti kasvavaa ja puuvillaan verrattuna sato moninkertainen samalta alalta. Kotoisista puulajeista Lyocellia ei kuitenkaan valmisteta, vaikka muuten materiaali vaikuttaa olevan erinomainen vaihtoehto puuvillalle. Mielenkiintoisia Lyocell vaatteita näyttää olevan mm. Nosh:in kevätmallistossa sekä Kaikolla muttei mitään villapaidan tyylistä. Toki kevättä kohti vaatteet kevenevät. Mahdollisesti kehitteillä on materiaaleja, jotka voisivat korvata myös villan ja polyesterifleecen. Joka tapauksessa Suomessa valmistettavat selluloosamuuntokuidut voivat korvata ongelmallista puuvillaa ja teollisuudessa luoda työtä ja korvata paperiteollisuutta kuten Suomalainenkin opinnäytetyössään toteaa. Spinnova on juuri avaamassa tehdasta Jyväskylään (Puupohjaista vaatekuitua valmistava Spinnova…, Keskisuomalainen, 25.2.2021). Toki vaateselluloosatehtaitakaan ei Suomeen loputtomasti mahdu eikä tuotanto tietenkään ole täysin päästötöntä. Kestävät puupohjaiset materiaalit voivat kuitenkin olla myös arvokas design-valtti vaatteen kauniiden printtien ja muodon lisäksi.
Ja onneksi myös rikkinäisten vaatteiden kierrätys kehittyy ja päästään todella tekstiilien kiertotalouteen, jossa materiaaleja ei hukata. Ensimmäiset koetuotantolaitokset on jo käynnistetty. Kaivelin tuossa rikkinäisiä vaatteita pois vaatekaapeista vain havaitakseni, että tekstiileille ei ole lainkaan yleisiä keräyspisteitä. Tämä tulee muuttumaan vuoteen 2025 mennessä, jolloin poistotekstiileille tulee EU päätöksen mukaan erilliskeräys (kts mm. Maailma etsii ratkaisuja tekstiilien kierrätykseen). Tällä hetkellä muutamat vaatekaupat vastaanottavat myös rikkinäisiä vaatteita alueellani. Mutta rikkinäiset vaatteet eivät suinkaan mene niiden kautta “purkaamolle” ja materiaalit kierrätykseen vaan esim. eristeiksi ja teollisuuden kankaiksi (räteiksi). Ei kovin tehokasta kierrätystä arvokkaille raaka-aineille, vaikka kivaltahan se kierrätyseriste rakennuksessa kuulostaa. Kalaverkoista ja pulloista voidaan kyllä tehdä haalareita ja uimapukuja mutta reikäiset vaatteet eivät vaatteiksi enää jalostu. Säilyttäisikö rikkinäisiä tekstiilejä vielä kaapissa muutaman vuoden kunnes keräyslaatikko löytyy myös omalta lähialueeltani ja pilottilaitokset pystyvät materiaaleja laajemmin hyödyntämään.
Tästä sukasta on villa kulunut pois ja muut kuidut ovat jäljellä.
Arkkibotti 