Maalia maalin päälle

Otsikko voisi viitata jääkiekkoon tai vaikka jalkapalloon. Mutta ei. Kyllä kyse on rakennuksen maalaamisesta. Sehän se on näin keväällä mielessä, kun aurinko alkaa paistaa ja paljastaa tummentumia keränneet seinäpinnat. Ei muuta kuin maalikauppaan. Mutta miten valita oikea maali. Tälle ei löydy treffisovellusta. Jos ei löydy tietäjää, voi koittaa kysellä maalikaupasta. Puuinfon sivuilta löytyy taulukko, jossa on ruksitettu maalien mätsejä ja muutenkin kerrottu aiheesta ja puutalon korjauksesta.

Arkkitehtikaan ei automaattisesti ole maalien tuntija. Mielessäni on vielä parikymmentä vuotta sitten käydyt korjausrakentamisen kurssin luennot ja läpi plärätyt Talotohtorin kirjat, joiden johdosta mielikuva on sellainen, että seinät kannattaisi maalata samantyyppisellä maalilla kuin edellisellä kerralla. Lateksia ei ulkoseiniin kannata sivellä. Mutta mikä on lateksi ja mikä ei, kun maalinvalmistajan sivuilla sitä ei (enää) suoraan sanota. Ovatko lateksit todella niin huonoja kuin muistikuva. Asia ei tietenkään ole näin suoraviivaista ja selvää.

Oman 1990-luvun talon kohdalla tiedossa on, millä rakennus on alunperin maalattu ja myöhemmin huoltomaalattu. Ellei olisi, voisi maalityyppiä koittaa tunnistaa maalin kulumistavan perusteella. Liituuntuuko maali? Lohkeileeko vai lähteekö suikaleina? En ole maaliasiantuntija, joten en tähän sen kummemmin halua eritellä maalityyppien tunnistus- ja ominaispiirteitä. Niitä löytyy mm. maalivalmistajien sivuilta. Elleivät tunnistuskeinotkaan auta tunnistamaan maalia, voi näytteen lähettää laboratorioon.

Silti: vaikka alkuperäinen maalityyppi olisi tiedossa, mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Esimerkiksi öljymaalien koostumus on muuttunut, kun joitakin ainesosia ei saa enää käyttää maaleissa. Tietysti hyvä näin, kun maaleista tulee terveellisempiä ja turvallisempia. Mutta samakaan maali ei ole välttämättä enää sitä samaa, mitä oli tarjolla, kun rakennus alunperin maalattiin. Ilmastonmuutoksen tuoma lisääntynyt sade ja ilmankosteus tuovat haasteita maalipinnoille. Homeet ja levät viihtyvät kosteilla pinnoilla.

Mitä sitten ovat lateksit ja onko niitä syytä välttää. Puuproffa-verkkosivun mukaan: “Lateksimaali on yhtenäinen nimi erityyppisille vesiohenteisille maaleille. Vesiohenteiset maalit eli ”lateksit” ovat muovidispersiomaaleja, joissa pienet sideaineena toimivat polymeerihiukkaset ovat vapaana vedessä. Kuivuessaan lateksimaalista haihtuu vettä kunnes muovipalloset liimautuvat yhteen maalikalvoksi.” Varsinaista lateksia dispersiomaaleissa verkkosivun mukaan ei ole enää eikä lateksi yleisnimitys vesiohenteisille dispersiomaaleille olekaan oikein osuva yleisnimitys. Olisi varmasti myös liian yksioikoista kirjoittaa, että nämä vesiohenteiset maalit ovat yksinomaan huonoja puupinnoilla ulkona ja saisin siitä vain maalinvalmistajat ärtymään.

Joissakin tuoteselosteissa lukee hengittävä. Ovatko dispersiomaalit siis muuttuneet? Silti muovipallomaali saa muovikammoisen epäileväiseksi. Lisäksi mieleen nousee vesisateessa sisältä ja ulkoa kastuneet lasten kurahousut, jotka hitaasti kuivuvat sateen loputtua. Irtoaako muovimaaleista mikromuovia luontoon? Kaipaisin helposti saavutettavaa, tutkittua tietoa, luotettavasta lähteestä pohdintojen tueksi.

Tällä kertaa oma valinta on mahdollisimman samanlainen maali kuin millä rakennus on aiemmin maalattu.

Pikapyrähdys asuntomessuille

Tämän kesän suunnitelmissa ei ole pikapyrähdystä asuntomessuille. Päiväseltään matka asuntomessuille tarkoittaisi 12 tuntia eestaas autossa kahden uhmaikäisen kanssa. Aika ei; ei missään nimessä ainakaan yhden päivän aikana. Aion tutustua asuntomessuihin tällä kertaa katsastelemalla parhaita paloja lehdistä.

Aika ajoin kuulee asuntomessuista kommentteja, että asuntomessut eivät ole asuntomessut vaan sisustusmessut. Yleensä olen tällaisen kommentin kuullut mainittavan arkkitehdin sanoneen. Toki sisustuksiin panostetaan. Mukana suunnittelussa on sisustusarkkitehteja. Arkkitehtien kritiikki johtunee osaltaan siitä, että messujen kaikki talot eivät ole arkkitehtien paikkaan yksilöllisesti suunnittelemia kohteita. Iso osa kohteista on pakettitaloja, jotka joku nekin kyllä suunnittelee ja sovittaa paikkaan. En ota kantaa, missä määrin pakettitaloja on tänä vuonna asuntomessuilla tai miten suuri osa rakennettavista omakotitaloista on pakettitaloja yleensä. Olisi mielenkiintoista tietää. Rakennuksen, sisustuksen ja alueen suunnittelun sujuessa suunnittelijoiden yhteistyönä saavutetaan paras lopputulos.

Unelmien taloja toki edelleenkin rakennetaan mutta aika moni asuu myös vanhassa talossa tai asunnossa. Joltain luennolta minulle on tarttunut mieleen sellainen lukema, että rakennuskanta uusiutuisi noin yhden prosentin vuosivauhtia. Iso osa rakennuskannasta on siis rakennettu jonain muuna kuin tänä vuonna. Kun ostetaan vanha talo tai asunto, sisustus on juuri se osa asumista, johon voidaan vaikuttaa ( jos ei muuten laajoja muutoksia tehdä) ja siksi messujen sisustusanti sopii myös korjausrakentajalle. Sisustukseen myös joudutaan remonttien vuoksi ainakin jossain määrin puuttumaan. Messuilta voi hakea ideoita kokonaisen uuden talon lisäksi myös talon kalustamiseen tai vaikkapa keittiö- tai kylpyhuoneremonttiin.

Asuntomessualueiden aluesuunnitelmat ja kaavat myös kiinnostavat kaavoittajaa. Loviisan asuntomessuilla on tänä vuonna asumista myös rannoilla. Kaikissa kaupungeissa tai kunnissa ei rakentamiseen vapaata rantaa ole ja viihtyisyys ja tonttien houkuttelevuus täytyy löytää jostain muualta. Asuntomessualueet markkinoivat kuntia messukävijöille. Kuten Loviisan asuntomessuista kirjoitetaan “Kuningattarenrannan messualue on poikkeuksellisen kaunis alue aivan meren äärellä… Kaupungin keskustan läheisyys tuo myös kaikki palvelut asukkaiden saataville kävelyetäisyydellä.” Onkohan messujen jälkeenkin yhtä mahtavia rakennuspaikkoja kotiaan rakentaville tarjolla.

Asunto, jossa ei ole huoneita

Featured

Maailman menoa, kun seuraa, näyttää siltä, että seuraava vaihe rahattomampien työ- tai opintoperäisten liikehtijien asuttamisessa on asunto, jossa ei ole huoneita. Tällä viittaan mm. lainsäädännön kehittymiseen siihen suuntaan, että huoneeksi luetaan myös tilat, joissa ei ole ikkunaa (kts. uutisointia mm. HS:ssa: Nyt rakennetaan ikkunattomia huoneita – “Onko valosta tullut luksusta?”). Eikä siinä mitään, jos asukas ei ikkunaa kaipaa. Eiväthän kaikki halua tavaraa tai pysyvää osoitettakaan – miksi sitten pitäisi olla ikkuna. Eri asia on, miten monikäyttöinen tällainen ikkunaton tila on ja pitäisikö sitä laskea huoneeksi.

Voihan tietenkin olla, että omissa ajatuksissani olen takertunut perinteiseen malliin, jossa kaipaan valoa ja näkymiä kodista ympärilleni, vaikka makuuhuoneesta tuskin tulee verhoja avattua. Se nimittäin on vain makuuhuonekäyttöön tarkoitettu tila. Kun on usempia eri toimintoja varten erillisiä tiloja yhden tilan verhot voivat olla kiinni. Tai jos makuuhuone olisi myös työhuone. Mutta jos olisi kyse pienestä asunnosta, jossa ei ole kuin käytönnössä yksi tila ja sitten tämä makuukomero, mieleen tulee, että sen olisi hyvä olla monikäyttöinen ja siksi ikkunallinen. Ainakin se mahdollistaisi tilan monipuolisen käytön muuhunkin kuin varastoksi tai nukkumiseen. Voin olla väärässäkin.

Lapsen legotalossa ei ole huoneita. Taloja tosin rakennetaan ja puretaan tiuhaan tahtiin. Joissakin versioissa on huoneita mutta silloinkin saattavat lattia ja katto olla niin lähellä toisiaan, että legomaailman 160 cm:n korkeus ei varmastikaan täyty. Ehkä hän ei ole vielä lukkiutunut rakennusten perusmalliin, jossa talossa on lattia, seinät ja katto ja näiden välissä tietyn kokoisia tiloja, joissa legohahmo mahtuu liikkumaan.

Jos emme olisi niin jumiutuneita, ehkäpä voisimme kaikki asua kapselitalossa, jossa jokaisella asukkaalla olisi vain oma makuukapseli kapselihotellin makuutilan tapaan, jos kulttuurimme ja arvomme olisivat toisenlaiset. Mutta maailman pitäisi sitten olla todella erilainen. Itse koin kevyttä suljetun paikan kammoa majoittuessani kerran ikkunattomassa hotellihuoneessa. Menihän se yhden yön. En tiedä millaisia tuntemuksia ahtautuminen kapselihotellin makuukapseliin olisi aiheuttanut. Pienessä tilassa oleiluun täytyy sopeutua ja yhteisten arvojen ohjata siihen, että vähä tila on hyvästä – mitä se varmasti on mm. ilmaston näkökulmasta. Riippuu myös tilan avautumisesta ja avaruudesta, miltä se tuntuu. Mutta tila pitäisi rehellisesti nimetä esim. parveksi, jos kyse ei ole oikeasta huonetilasta. Siksi se pitäisi myös nimetä myytäessä, jotta asiakas eli mahdollinen asukas ei johdu harhaan. Kyse on ihmisen elämän aikana tehtävistä suurimmista hankinnoista eikä siinä ole useimmilla varaa mennä vikaan.

Lain tarkoitus (Näin syntyi laki, joka mahdollistaa ikkunattomat makuuhuoneet – Rakennusneuvos kertoo taustat, Rakennuslehti 6.5.2020) ei lain laatimisessa mukana olleen rakennusneuvoksen mukaan ollut mahdollistaa ikkunattomia makuuhuoneita vaan lisätä joustoa. Joustoa varmasti tarvitaan mutta myös selkeyttä ja yksiselitteisyyttä. Maankäyttö- ja rakennuslaki ja rakentamismääräykset vaativat usein tulkintaa ja testaamista oikeusasteista ennen kuin oikea tulkinta löytyy. Maankäyttö- ja rakennuslain uudistus tuokoon selkeyttä sellaisiin asioihin, mihin sitä on mahdollista löytää!

Arkkitehtuurin arvottamisen vaikeus

Featured

Luodaanko nykyisin iätöntä arkkitehtuuria, jota ihaillaan vielä vuosikymmentenkin päästä? kysyttiin Helsingin Sanomissa 20.9.2020. Jo heti otsikossa todetaan, että Helsingin nykyarkkitehtuuri jakaa asiantuntijoita, mikä käy ilmi myös neljän haastatellun antamista arvioista jutussa käsitellyistä kohteista. Arvottamisen vaikeus on ilmeistä erityisesti, kun puhutaan uusista kohteista eikä ole muotoutunut asiantuntijoiden näkemystä siitä, mitkä ovat aikakauden arvokkaat erityispiirteet, jotka tulee säilyttää. Vuosikymmenten päästä on jo nähtävissä, mitkä esteettiset arvot milläkin aikakaudella ovat kestäneet aikaa. Mieleen nousee myös kysymys, onko arkkitehtuuri koskaan ajatonta vai kuvastaako se aina ainakin jossain määrin aikaansa?

Aikakautensa arvokas rakennuskohde Kajaanissa.

Vanhojen rakennusten osalta suuria ristiriitoja aiheutuu yleensä rakennuksen kunnon ja käyttötarkoituksen luomasta ristiriidasta suhteessa esteettisiin arvoihin. Voidaanko vanha, huonossa kunnossa oleva rakennus säilyttää etenkin, jos rakennuksella ei ole selvää käyttöä? Suojellaanko rakennus ja säilytetään tuleville sukupolville. Uusien rakennusten osalta ei olla tällaisten kysymysten äärellä vaan arvosteleminen kohdistuu ainoastaan rakennusten estetiikkaan, joka tavallisesti on vaikeasti arvioitavaa, jos arvioidaan yksittäisiä kohteita. Arkkitehtina olen aika varovainen arvioidessani toisten arkkitehtien tekemää työtä etenkin, koska en suunnittele rakennuksia tällä hetkellä, vaikka koulutus antaakin valmiudet rakennusten esteettiseen suunnitteluun eli arkkitehdin työhön (arkkitehtuuri on rakennustaidetta). Työssäni olen mukana arvioimassa rakennusten esteettisyyttä kaavoittajana. Toisaalta eiväthän kirjallisuuskriitikotkaan kirjoita välttämättä kirjoja. Näin ajatellen arkkitehdin työn paras arvioija ei välttämättä ole arkkitehti (tai rakennuksia suunnitteleva toinen arkkitehti) vaan estetiikkaan perehtynyt muu asiantuntija, jolla on myös ymmärrystä arkkitehtuurista laajemmin kuin yhden kohteen osalta. Helsingin Sanomien jutun raadissa oli mukana arkkitehtien lisäksi myös ympäristöestetiikan tutkija. Hänellä on varmasti hyvät valmiudet arkkitehtuurin esteettiseen arviointiin ja toisaalta hän ei välttämättä kanna mukanaan arkkitehtien hiljaista tietoa siitä, mikä on arvostettavaa arkkitehtuuria (jos sellaista on) ja voi olla objektiivisempi arvioija.

Muutama kohta Helsingin Sanomien jutun asiantuntijoiden arvioissa jäi mietityttämään. On ymmärrettävää, että arviot ovat ristiriitaisia, kun ei ole yhteisiä kriteerejä. Koulutus ei sinänsä anna yhteistä näkemystä vaan se syntyy keskustelujen, kirjoitusten (arviot esim. alan lehdissä) ja ajan kulumisen kautta. Mietityttämään jäi mm. muodostuuko klassikko erikoisuudesta omassa ajassaan vai aikakauden tyypillisistä piirteistä muodostuvasta onnistuneesta yksittäisestä kohteesta vai kohteesta, jossa ei ole aikakauden tyypillisiä piirteitä lainkaan? Miten asia historiallisten kohteiden osalta usein onkaan? Eri aikakausien tyylipiirteet ovat levinneet ympäri Eurooppaa (ja osittain myös muualle maailmaan) ja samanlaisia detaljeja on tietyn aikakauden tyylissä (esim. jugend) jäljitelty muissa maissa. Paikallisen kohteessa on ehkä jotain omaa mutta se on tunnistettavissa jonkin aikakauden tyylin edustajaksi. Miten sitten voisi olla aikakaudestaan irrallista, täysin paikallista arkkitehtuuria maailmassa, joka on aiempaa entistä kansainvälisempi – globaali. Lainoja rakennuksissa on ollut ja tulee olemaan. Eivät ne aina ole välttämättä tietoisia kopioita vaan henkivät ajan kuvaa. Toisen aikakauden kopioiminen taas tehdään tiedostaen ja tyylipiirteitä jäljitellen. Arkkitehtina ajattelen, ettei aikakautta kopioimalla synny autenttista omaa aikaansa kuvaavaa arkkitehtuuria.

Myös rakennusten värityksessä on eri aikakausina ollut erilaisia muotivärejä. Mieleen tulee 1970-luvun kirkkaat tehostevärit. Vuosikymmen ei liene arkkitehtien suosikkivuosikymmen haastavien rakenteiden ja elementtirakentamisen mutta myöskään rakennusten muotokielen suhteen. Myös sitä aiemmilla ja myöhemmillä vuosikymmenillä on värinsä. Useimmat osaavat erottaa 1980-luvun rusehtavat ja kellertävät kerrostalot ja 1990-luvun vaaleammat rakennukset. Myös aiemmilla vuosisadoilla on ollut erilaisia muotivärejä, jotka ovat liittyneet aikakaudella käytössä olleisiin materiaaleihin. Viime vuosikymmenien tehostevärien ainekset eivät ole olleet välttämättä luonnonmukaisia tai värit eivät ole olleet luonnosta poimittuja mutta yhtä kaikki ne kuvastavat aikansa materiaalien mahdollisuuksia. Ne eivät välttämättä ole onnistuneita valintoja historiallisessa ympäristössä tai luonnon ympäristön kanssa tiiviissä yhteydessä mutta oman aikakautensa kontekstissa ne kuvastavat omaa aikaansa.

Tekisi mieli vielä pohtia rakennuksen perusmuotoa ja päälle liimattuja lisiä (mitä uutta on oikeastaan rakennuksissa lattian katon ja seinien ympärillä) ja sitä, mikä milloinkin on liikaa, mutta ehkä sitä voi pohtia toiseen otteeseen.