Sain tuossa vastikään rukkaset. Ne putkahtivat lähikaupan matkahuollon pisteeseen. Ne olivat lasten kokoa kaksi ja niiden tiedoissa luki, että välikausi. Ne olivat ihanat vaalean lilat rukkaset, jotka tilasin, kun luulin entisten rukkasten kadonneen kesäpesussa ties mihin. Kaappeja koluamalla rukkaset kuitenkin löytyivät mutta lapsilla ei voi olla liikaa
Kuvan rukkaset liittyvät aiheeseen.
Rukkasten saaminen tarkoittaa muutakin suomen kielessä: hylättyä kosintaa. Tosielämässä kuvaannnollisia rukkasia ei ole tarvinnut antaa enkä niitä ole saanut, kun en ole kosinut. Kerran kyllä kieltäydyin kosinnasta mutta pidin sitä lähinnä vitsinä, koska olin tavannut henkilön muutama päivä sitten, olin alle 18 ja vieraalla maalla. Poikaystävärintamalla menestys oli ollut heikkoa siihen asti. Ajattelin ehkä, että tyyppi vedättää jostain ennalta arvaamattomasta syystä tai jos olikin tosissaan, ajatus oli liian yllättävä ja pelottava. Avioon olen kuitenkin päätynyt (mutta en kyseisen koskaan kanssa) mutta en muista, että kumpikaan olisi koskaan kosinut. Jotenkin näin vain yhdessä päätettiin ja sormukset yhdessä teetettiin. Mutta se on toinen tarina.
Palatakseni lasten rukkasiin, ennen lapsia en tiennytkään mitään rukkasten ihmeellisestä maailmasta. Luulin, että kaksinkertaiset lapaset riittävät kaikkeen. Mutta eiväthän ne todellakaan riitä. Olen saanut huomata, että rukkasia tarvitaan jos minkäkinlaisia. Kurarukkaset ovat sadesäässä ehdottomat pitämään käsiä kuivana. Olen kallistumassa siihen, että niiden pitää olla vuorettomat. Jos vuori kastuu, se kuivuu hanskassa hitaasti. Toki kaikenlaisia vedenpitäviä tex välikausirukkasia myös on. Ehkä jotkut jopa jossain määrin pitävät vettä.
Kura- ja välikausihanskoja.
Erilaiset soljet, solkinauhat, varsien kuminauhat ja vetoketjut helpottavat hanskojen pukemista pikkutyypeille. Etenkin pienimmille suosikiksi nousi hanska, jossa vetoketju ylsi teräosaan asti. Isommilla lapsilla liialliset soljet ja vetoketjut taitavat vain hidastaa pukemista, vaikka parantavatkin pienemmillä hanskan pysymistä kädessä. Samat rukkaset eivät siis ole hyvät vauvasta eskariin.
Vetoketjut ja soljet helpottavat pukemista pienille ja auttavat rukkasia pysymään päällä.
Peukalottomista vauvarukkasista siirrytään kauteen, jona hanskat kädessä ollaan paljon ulkona ja niillä pitää voida leikkiä. Suomessa on kuitenkin myös kylmä ja talvella kunnon vuori on välttämätön lisälapasten lisäksi. Kunnon pakkasilla mikään ei riitä ja lämmintä mutta leikkiin taipuisaa rukkasta on saanut hakea. Talvihanskoissa on joskus turhan paksuja sisävahvikkeita käden puolella, jolloin hankala on paksun vuoren ja paksun vahvikkeen läpi mihinkään tarttua.
Kunnon vuori on talvella tarpeen.
Koska Suomessa on talvella myös pimeää, heijastimilla varustetut rukkaset ovat olleet varsin hyvä lisä talvivarusteisiin. Jopa koko rukkasten heijastavuus on varsin hyvä juttu yksittäiseen pieneen heijastimeen verrattuna. Kädet vilkkuvat silloin heijastimina molemmin puolin vartaloa.
Täytyy myöntää, ettei wc-kylttiä omankaan kodin vessan ovesta löydy. Fiksummat sanovat, että vessan löytää kyllä, kun on käynyt jonkun luona useammin kuin kerran. Ihme kyllä joku on joskus uskaltautunut minunkin luokseni useammin kuin kerran, vaikka en ole mikään kodin hengetär. Liekö sitten mieheni ansiota. Ja löytänyt vessaan kysymättäkin. Ei tarvitse olla huolissaan muistisairaista lähipiirissä, koska ovat muistaneet kysymättä vessan sijainnin.
Onneksi edellinen kotimme asukas on merkinnyt vessoihin käsipyyhkeiden paikat. Katsoin vastikään Tiktokista hupaisan filmin, missä vessakävijä huutaa vessasta ja kysyy, mikä pyyhkeistä on käsipyyhe. Kodin omistaja vastaa, että “se punainen”. Kaikki vessan pyyhkeet ovat punaisia ja ovat vierekkäin samassa naulakossa. Vessakävijä nuuhkii epätoivoisen näköisenä vessan pyyhkeitä, mihin uskaltaisi pyyhkiä kätensä. Itse olen vastaavassa tilanteessa päätynyt pyyhkimään käteni vessapaperiin tai vain ravistellut ne kuivaksi. Ehkä pitäisi vain rohkeasti hakea vessan haltija kertomaan, mikä on kyseisen talouden pyyhejärjestys.
Vessa-asiat ovat mielessä erityisesti, koska aika-ajoin tulee pohdiskeluun wc- ja kylpyhuoneremonttien tarve ja laajuus. Ei työn puolesta – kaavoittajana en pääse vessoja tai kylpyhuoneita suunnittelemaan – vaan omasta mahdollisesta tarpeesta. 1990-luvulla rakennetun talon kylpyhuoneita voi tarvita jossain vaiheessa korjata. Olisihan se kivaakin pitkästä aikaa hivelöidä keraamisten laattojen pintoja ja suunnitella talon alkuperäisen värimaailman kanssa yhteensopivaa uutta kylpyhuonetta. Toisaalta ehjää ei mielestäni kannata korjata ja kärrätä kaatopaikalle. Talon alkuperäiset laatat ja kiintokalusteet ovat talon aikakautta henkiviä.
Eipä ole mikään tärkeämpää reissussa kuin käydä vessassa aina, kun siisti yksilö tulee vastaan. Kävin tässä vastikään Helsingissä ja Tallinnassa ja ilokseni täytyy kertoa, että vastaan tulleet vessat olivat siistejä ja asiallisesti merkittyjä. Mikäpä parempi viesti kävijälle: täällä huolehditaan, että et jälleen saa influenssaa, koronaa tai epämääräistä mahatautia. Vessa myös löytyy ajoissa, kun viitat ovat kunnossa. Toki myös looginen tilajärjestys vessaan osaltaan ohjaa. Ei tule kakat ja pissit housuun. Pottia soisi myös löytyvän pienemmille kävijöille.
Miesten wc:n merkki Kadriorgin museossa Tallinnassa.Naisten wc:n merkki Kadriorgin museossa Tallinnassa.
Vessojen merkintätavoissa näkee yllättävää luovuutta julkisissa tiloissa. Nämä lienevätkin kohtia joita eivät yksityiskohtaiset säädökset tarkkaan määrää vaan suunnittelija saa vapaasti keksiä merkin muotoilun, kunhan siitä vessan tunnistaa. Ohessa esimerkkinä wc:n merkit Kadriorgin museosta Tallinnasta. Merkit ovat pelkistettyjä mutta sopivat kuitenkin hyvin vanhaan oveen.
Naisten ja miesten wc samassa eli unisex wc.
Eipä olisi hassumpaa, jos yksityiskodeissakin olisi hieman useammin vessan ovessa merkintä. Tai vessan voisi ainakin vierailun alkuvaiheessa osoittaa vieraalle. Vieras säästyisi näin availemasta siivouskomeroiden ja vaatehuoneiden ovia (kyllä olen tehnyt niin, mutta en ole pissiä kenenkään komeroon lurauttanut). Muistan vielä omasta mummolastani vessan ovessa olleen merkin, jossa lapsi istui potalla. Ihan yksinkertainen teksti huussi, hyyskä, vessa tai wc voisi olla ovessa oikein informatiivinen kuva-arvoituksen vaihtoehto.
Vesivessassa hurahtaa paljon puhdasta pohjavettä menemään meillä Suomessa ja siinäkin riittäisi ruodittavaa monelle asiantuntijalle, mikä on vesiklosetin tulevaisuus. Tulevaisuutta pohtiessa voi käydä tutustumassa huussin historiaan vaikkapa Kainuun Museon näyttelyssä Huussi – Tarinoita tuvan ja tunkion väliltä (https://www.kajaani.fi/kulttuuri-ja-liikunta/kainuun-museo/vaihtuvat-nayttelyt/), josko menneestä löytyisi vastaus tulevaan vai pitääkö keksiä jotain ihan uutta.
No niin. Onhan niitä nappeja tullut ommeltua. Aiemmin kirjoitin, että vaate on usemmiten kulunut loppuun siinä vaiheessa, kun napit alkavat irtoilla (Napit ja muusi). Tuossa loppuvuodesta 2020 napit sitten alkoivat kilpaa singahdella mielestäni ihan kohtalaisen laatuisista neuleista, joista en ollut valmis luopumaan. Ei auttanut muu kuin ottaa lanka ja neula käteen. Äkillinen nappien nakkelu sai minut kuitenkin valmistautumaan siihen vääjäämättömään tosiasiaan, että näistä rakkaista neuleistanikin joskus aika jättää ja katselemaan uusia tilalle. Nämä eivät ole sittenkään sellaisia neuleita, joita voi jättää perinnöksi (kts. mm. Kotivinkki 30.12.2020 Vaate kertoo tarinaa s. 14, meilläkotona.fi). Vaatteiden kierrätettävyys ja jopa jättäminen perinnöksi huonekalujen tapaan on alkanut kiinnostaa ihmisiä. Se edellyttää sitä, että vaatteet ovat laadukkaita ja niitä kannattaa korjata ja ne ovat korjattavissa. Ja myös että osaavia korjaajia ja korjauspalveluita löytyy.
Nappeja on tullut ommeltua osana vaatehuoltoa ja jatkettua vaatteen käyttöikää.
Laadukkaiden ja vieläpä eettisten vaatteiden ostaminen ei ole kuitenkaan helppoa etenkään, jos vaatebudjetillla on jonkinlaiset raamit. Tarjontaa on paljon mutta miten tunnistaa hyvä laatu? Aidot laadukkaat luonnonmateriaalit maksavat yleensä kohtalaisesti. Toisaalta vaatteet myös kestävät käytössä vuosia, vaikka olisivatkin ostettaessa hintavia. Ale-aikaan sitä kuitenkin luulee tekevänsä löytöjä. Nettikaupassa täytyy olla tarkkana, koska aidon luonnonmateriaalin nimissä voidaan myydä tuotteita, jotka sisältävät vain nimellisen määrän mainostettua materiaalia kuten mohairia. Nettikaupassa ei aina kerrota tuotteen raaka-ainesisältöä yksityiskohtaisesti – ja jos ei ja hinta on vielä halpa, pitäisi hälytyskellojen kilkattaa äänekkäästi. Kivijalkakaupassa materiaaliluettelon voi aina tarkastaa heti. Olisi mielestäni kohtuullista, että tuote joka sisältää alle puolet arvokasta luonnonmateriaalia myytäisiin pääraaka-aine selvästi mainiten. Mutta eihän se kovin myyvältä kuulosta puhua esim. akryylineuleesta tai polyesteripuserosta. Ylellinen villaneule tai mohairpusero kuulostaa paljon houkuttelevammalta näinä aikoina, kun tietoisuus valintojen vaikutuksista lisääntyy, vaikkei välttämättä merkittävästi näykkään vielä ylikuluttavan kansan kulutustottumuksissa. Kumma, kun polyesterifleecevaatteilla ei tätä ongelmaa ole, vaikka kyllä useimmat tietävät niiden olevan aitoa polyesteria elastaanilla höystettynä. Ehkäpä siksi, että ne eivät yritä olla muuta kuin ovat. Vähäinen määrä esim. polyesteria tekee villavaatteesta kuitenkin myös kestävämmän, joten vaate pysyy pidempään käyttökunnossa. Kuitujen sekoittaminen voi olla perusteltua. Joskin kuitujen sekoitus hankaloittaa kierrätystä ja mikromuovit karkaavat ympäristöön sen lisäksi, että polyesteri ja polyamidi sekä akryyli ovat maaöljystä valmistettuja.
Tässä tuotteessa on vain vähän villaa ja mohairia. Suurin osa on akryylia ja polyamidia.
Mistä sitten tietää, kuinka paljon vaate on käytössä ja mikä on vaatteen todellinen käyttökustannus? Luin Helsingin Sanomista jutun Olof Hoverfältin kirjanpidosta, jossa Hoverfält kirjaa ylös vaatteiden käyttökerrat ja vaatteen hinnan. Tuloksena on vaatteen kustannus käyttökertoja kohden. Testin ja Helsingin Sanomien jutun perusteella kallis saattaa lopulta tulla jopa halvemmaksi, koska tuote kestää pidempään (Herra käyttökertakustannus; HS 19.2.2021). Juttu antaa pohdiskelemisen aihetta siihen, millaisilla vaatteilla vaatekaappia kannattaa täyttää.
Toivottavasti tälle pipolle kertyy paljon käyttökertoja.
Ehkä villavaatteet olisi hyvä neuloa itse mutta silloinkin on hyvä varmistua langan eettisyydestä. Moni on korona-aikoina intoutunut neulomaan ja itsekin neulomisbuumin pauloissa hankin islantilaisneuleen langat ja aloitin neuleen. Siinä saattaa olla taas yksi kesken jäänyt projekti. Varmaan kaikilla muillakaan ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä kaikkien vaatteiden tekemiseen itse. Eettisiä vaatevalintoja pitäisi olla saatavilla kaikille, jotka eivät osaa, kärsivällisyys ei riitä tai aika.
Villapaidan tekele.
Havahduin aivan vasta huomioon, että ei vain polyeasterifleecevaatteita vaan myös kaikki sekoitevaatteet, jotka sisältävät maaöljypohjaisia kuituja, pitäisi pestä Gubby Friend -pesupussissa tai vastaavassa mikromuovien leviämistä estävässä pussukassa. Lähes kaikissa vaatteissa on nykyään vähintäänkin elastaania seassa. Toki mikään kuitu suuremmassa määrin väärässä paikassa ei ole hyvästä. Myös isot määrät esim. farkun puuvillaa vesistöissä ei ole vesistölle hyvästä kuten yle uutisoi vastikään (Tutkimus: Valtaosa jäämeren mikromuovista…, Yle Uutiset 15.1.2020). Pesukoneen poistoputkista voi löytyä kaikenlaista; lasten sukista jääkaappimagneetteihin. Sillä perusteella eivät ne pesukoneiden suodattimet kovin ihmeellisiä ole. Mielestäni pesukoneiden suodattimiin pitäisi panostaa enemmän ja koska yksittäisten kuluttajien pesukoneet uusiutuvat hitaasti, hyvä olisi parantaa myös vesilaitosten suodatusta (vesilaitosten suodatuksesta minulla ei toki ole tarkempaa käsitystä) sen sijaan, että lähes kaikki pesupussitetaan. Tietysti sen lisäksi, että vaatteita pestäisiin mahdollisimman harvoin. Pesemisen harventaminen pitää vaatteet paremmassa kunnossa myös pidempään. Tietysti myös öljypohjaisten materiaalien kieltäminen vaatteissa johtaisi mikromuovien vähenemiseen luonnossa. Mutta kun polyesteri ynnä muut maaöljypohjaiset keinokuidut ovat niin käteviä monessa vaatteessa mm. keveytensä ja vedenpitävyytensä vuoksi, ei kieltäminen taida olla lähiaikoina näköpiirissä. Lisäksi kaikki eivät pysty käyttämään esimerkiksi villaa allergian vuoksi ja lämpimiä vaihtoehtoja on oltava myös heille.
Tässä tuotteessa on pääasiassa villaa.
Tähän mennessä käyttämäni puukuidut, jotka voisivat korvata luonnonkuituja ovat olleet ennemminkin puuvillan tyylisiä, viileän tuntuisia kuituja (mm. viskoosi). Onkohan muista puukuiduista myös lämpimiksi vaatteiksi? Tutustuin tuossa vastikään Silja Suomalaisen kirjoittamaan opinnäytetyöhön, joka kätevästi vetää yhteen puuvillaa korvaavia mahdollisia puukuitukankaita (Ympäristömyötäisempiä vaihtoehtoja puuvillalle: Case Arela, Silja Suomalainen) ja myös puuvillan tuotannon ongelmia (kannattaa tutustua, jos asia kiinnostaa). Siinä mainitaan Lyocell materiaalina, joka silkin tapaan on kylmällä lämmin ja lämpimällä viileä. Lyocell mainitaan myös puukuitukankaista ympäristömyötäisimpänä materiaalina, koska prosessi kuluttaa vähemmän vettä ja energiaa kuin muut selluloosamuuntokuitujen valmistusprosessit. Myös saasteita aiheutuu vähän. Eukalyptus on nopeasti kasvavaa ja puuvillaan verrattuna sato moninkertainen samalta alalta. Kotoisista puulajeista Lyocellia ei kuitenkaan valmisteta, vaikka muuten materiaali vaikuttaa olevan erinomainen vaihtoehto puuvillalle. Mielenkiintoisia Lyocell vaatteita näyttää olevan mm. Nosh:in kevätmallistossa sekä Kaikolla muttei mitään villapaidan tyylistä. Toki kevättä kohti vaatteet kevenevät. Mahdollisesti kehitteillä on materiaaleja, jotka voisivat korvata myös villan ja polyesterifleecen. Joka tapauksessa Suomessa valmistettavat selluloosamuuntokuidut voivat korvata ongelmallista puuvillaa ja teollisuudessa luoda työtä ja korvata paperiteollisuutta kuten Suomalainenkin opinnäytetyössään toteaa. Spinnova on juuri avaamassa tehdasta Jyväskylään (Puupohjaista vaatekuitua valmistava Spinnova…, Keskisuomalainen, 25.2.2021). Toki vaateselluloosatehtaitakaan ei Suomeen loputtomasti mahdu eikä tuotanto tietenkään ole täysin päästötöntä. Kestävät puupohjaiset materiaalit voivat kuitenkin olla myös arvokas design-valtti vaatteen kauniiden printtien ja muodon lisäksi.
Ja onneksi myös rikkinäisten vaatteiden kierrätys kehittyy ja päästään todella tekstiilien kiertotalouteen, jossa materiaaleja ei hukata. Ensimmäiset koetuotantolaitokset on jo käynnistetty. Kaivelin tuossa rikkinäisiä vaatteita pois vaatekaapeista vain havaitakseni, että tekstiileille ei ole lainkaan yleisiä keräyspisteitä. Tämä tulee muuttumaan vuoteen 2025 mennessä, jolloin poistotekstiileille tulee EU päätöksen mukaan erilliskeräys (kts mm. Maailma etsii ratkaisuja tekstiilien kierrätykseen). Tällä hetkellä muutamat vaatekaupat vastaanottavat myös rikkinäisiä vaatteita alueellani. Mutta rikkinäiset vaatteet eivät suinkaan mene niiden kautta “purkaamolle” ja materiaalit kierrätykseen vaan esim. eristeiksi ja teollisuuden kankaiksi (räteiksi). Ei kovin tehokasta kierrätystä arvokkaille raaka-aineille, vaikka kivaltahan se kierrätyseriste rakennuksessa kuulostaa. Kalaverkoista ja pulloista voidaan kyllä tehdä haalareita ja uimapukuja mutta reikäiset vaatteet eivät vaatteiksi enää jalostu. Säilyttäisikö rikkinäisiä tekstiilejä vielä kaapissa muutaman vuoden kunnes keräyslaatikko löytyy myös omalta lähialueeltani ja pilottilaitokset pystyvät materiaaleja laajemmin hyödyntämään.
Tästä sukasta on villa kulunut pois ja muut kuidut ovat jäljellä.
Ilmastoahdistus on jo tuttua. Korona-ahdistus on viime aikoina jättänyt ilmastoahdistuksen varjoonsa, ja liikkumista vähentämällä vaikuttanut jopa myönteisesti vähentämällä päästöjä, mutta siellä ilmastoahdistus kököttää taka-alalla odottaen Korona-rokotetta. Ilmastoahdistuksen rinnalla keikkuu muoviahdistus. Mikromuovit kelluvat kaikkialle vesistöihin ja päätyvät ravintoketjuihin. Huolestuttava on erityisesti joulun tienoilla uutisoitu tutkimus mikromuovien vaikutuksesta ihmissikiön kasvuun ja kehitykseen (kts. esim. Microplastics revealed in the placentas of unborn babies). Sikiöt saavat jo kohdussa elimistöönsä mikromuovia ja sama jatkuu, kun lapsia ruokitaan muovipuolloista. Keittiössä pitää miettiä ilmaston vuoksi, mitä syödään mutta pitäisi miettiä myös millaisissa astioista ja pakkauksissa ruokaa säilytetään, laitetaan ja tarjotaan, koska muoviastioista muovia irtoaa ruokaan ja vesistöihin. Kurja juttu, sillä muovi on keveä, pestävä ja kestävä materiaali, jota kärsii kolhia ja kolistella vaikkapa sähkövatkaimella ilman, että astia naarmuuntuu ikävästi. Tarjoavatko uudet materiaalit kestävämmän vaihtoehdon perinteisen öljypohjaisen muovin tilalle ja irtoaako niistä mikromuovia vesistöihin?
Kuvassa ylimpänä keraaminen keittiökulho, keskellä metallinen kulho ja kulho, joka on valmistettu sokeriruo’osta.
Muoviesineiden ja -pakkausten tilalle on jo onneksi kehitelty vaihtoehtoisia materiaaleja, jotka vapauttavat uusitumattomasta öljystä valmistettavan muovin käytöstä. Esimerkiksi sokeriruo’osta voidaan valmistaa öljypohjaisen muovin kaltaista materiaalia. Ikävä kyllä sokeriruokomuoviakaan ei tällä hetkellä kierrätetä sen enempää kuin muitakaan muoviastioita tai esineitä, vaikka ne kierrätettävissä olisivatkin (vain pakkausmuovia kierrätetään Suomessa tällä hetkellä). Mikään tutkailemani lähde ei kuitenkaan kerro, onko sokeriruokomuovi siinä mielessä parempaa, ettei siitä irtoa haitallisia partikkeleita. Ostin taannoin sokeriruokokulhon turvalliseksi todettujen metalli- ja keraamisen kulhon kaveriksi mutta huijasinko vain itseäni? Onko sokeriruoko ratkaisu muovin haitallisuusongelmaan? Osaisikohan joku valaista asiaa?
Toki tulee säilytettyä ruokaa muovirasioissa ja niitäkin täytyy pestä, mistä taas liukenee mikromuovia veteen. Mahtaako vesilaitos pystyä mikromuoveja vedestä suodattamaan? Muovista valmistetut vaatteet esim. fleece-haalarit voi laittaa pesun ajaksi erityisesti sitä varten tarkoitettuun pesupussiin mutta mitenkäs muoviastioiden kanssa menetellään. Niitä ei voi tunkea pesupussiin. Tarvitaan käteviä säilytysastioita muusta materiaalista kuin muovista.
Pakkausmateriaalien puolella näyttää ihan lupaavalle sillä kartongista pystytään tekemään myös vedenpitäviä kartonkikuppeja ja astioita (kts. esim. YLE:n juttu Muovikammo ajaa ekologisempiin valintoihin – aaltopahvi haastaa nyt styroksin ja Helposti kierrätettävät ja biohajoavat kartonkikupit ja -pakkaukset). Muovipillit ja muutamat muut muoviastiat kiellettiin EU:ssa maaliskuussa 2020 ja kielto tulee voimaan 2021 eli ihan huomenissa. Ylen jutussa kerrotaan (Muovipillit ja muut merta kuormittavat kertakäyttömuovit kielletään 2021 alkaen), että 70 % maailman merien jätteistä aiheutuu nyt kielletyistä muovituotteista. Kyse on siis todella merkittävästä päätöksestä. Pahvipillit ovat jo ehtineet harmittaa innokkaita pillien käyttäjiä, koska ne haperoituvat nesteessä liotessaan mutta epäilemättä on mahdollista valmistaa hieman kestävämpiä pahvipillejä. Mieluummin luttero pilli kuin mikromuovien vielä tuntemattomat vaikutukset eliöihin. Vedessä kelluva muovipilli voi joutua myös kokonaisena jonkun eläimen tai linnun mahaan ja aiheuttaa harmia suolistossa sinne jumiutuessaan.
Riisiä pellavakankaalla ja kangaskriisi ajatuksissa.
Uudet kangasmateriaalit ansaitsevat ehdottomasti oman blogikirjoituksensa. Kankaiden tuotanto ja kierrätys veden- ja resurssien kulutuksineen ovat melko mutkikkaita juttuja puhumattakaan kangasmateriaaleista ja pohdiskelen asiaa mielellään omassa jutussaan. Merkille pantavaa on kuitenkin puukuitujen käyttö kankaan valmistuksessa. Sellua ei keitetäkään enää paperia varten vaan vaatteita.
Kynsiharja, jossa on käytetty sokeriruokoa.
Vaikka muoviahdistus vaivaa, näyttää vuosi 2021 alkavan hyvissä merkeissä voimaan tulevan muovikiellon myötä (mm. pillit ja pumpulipuikot). Onneksi muovittomia ratkaisuja on monella rintamalla syntymässä.
Liennyttääkseni ilmasto- ja muoviahdistusta kehittelin tuossa taannoin kasvisvaihtoehdon kaalilaatikolle. Toisinaan kasvisruo’ista puuttuu se jokin (ehkä umami?) mutta tästä löytyi sopivaa täyteläisyyttä.
ARKKIBOTIN TOFU-RUUSUKAALILAATIKKO
1 1/2 dl puuroriisiä (tai voit korvata riisin esim. lähempänä tuotetuilla ohrasuurimoilla) 1/2 tl suolaa 4 dl vettä 1 sipuli 700 g keräkaalia 300 g ruusukaalia 400 g tofua 1 tl suolaa 1/4 tl mustapippuria 1 tl meiramia 1 rkl ruokaöljyä 1 rkl siirappia 4 dl kasvislientä 120 g smetanaa kourallinen cashew pähkinöitä
Keitä puuro vedessä ja mausta suolalla.
Paista tofu paistinpannulla pilkotun sipulin, suolan, mustapippurin ja meiramin kera.
Pilko kaali ja ruusukaali. Kaada kattilaan tilkka öljyä. Kuullota ja keitä kattilassa kymmenisen minuuttia. Mausta siirapilla.
Keitä kasvisliemi.
Sekoita riisi, tofu ja kaalit sekä pähkinät ja kaada voideltuun uunivuokaan. Lisää kasvisliemi ja smetana.
Paista uunissa ala-/ keskiosassa 175 asteessa puolitoista tuntia.
Napeista on suunnattomasti iloa parivuotiaan päivittäisissä leikeissä. Niitä voi pudotella kaikenlaisiin reikiin (kaivoon, keittiön kaapin koloihin), kuljettaa isolla kauhakuormaajalla ja laittaa keittiön pieniin laatikoihin. Nappikokoelman olemme perineet mieheni isovanhemmilta ja täydentäneet sitä sittemmin vaatteiden mukana tulleilla varanapeilla. Eriväriset napit on säilötty samanlaiseen ompelutarvikelokerikkoon kuin isovanhemmillani oli aikoinaan. Harvemmin nappikokoelmasta on haettu nappeja alkuperäiseen tarpeeseen eli korvaamaan hajonnutta tai kadonnutta nappia. Vaate on siinä vaiheessa nykypäivänä useimmiten kulunut loppuun, kun napit alkavat irrota ellei kyse ole huonolaatuisesta vaatteesta, johon napit on kiinnitetty alunperinkin heikosti. Harvoin tulee nykyään itse tehtyä sellaisia vaatteita tai muita käsitöitä, joihin tarvitsisi nappeja kiinnittää. Vaikkakin tänä vuonna olen tehnyt useampia vierailuja paikalliseen nappikauppaan.
Ensimmäiset löydetyt napit on ajoitettu noin 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja ne ovat löytyneet Indusjoen laaksosta nykyisen Pakistanin alueelta. Alkuun napit olivat koristeita ja vain varakkailla oli niitä käytössään. Myös muinaiset kiinalaiset ja roomalaiset ovat nappeja käyttäneet mutta vasta keskiajalta lähtien niiden käyttö muuttui laajamittaisemmaksi nykyisessä käytössään vaatteiden kiinnittiminä, kun napinläpi keksittiin. Napit ovat olleet rahan arvoista tavaraa vielä ennen teollista vallankumousta ja niiden käyttöä on jopa säännelty. Teollisen vallankumouksen ja muovisten nappien tulon myötä nappien käyttö yleistyi ja myös muut kuin varakkaat ja aateliset pääsivät nappeja käyttämään. Vaikka vielä myöhemminkin niukoissa oloissa kaikki napit on säästetty (viitaten perittyyn nappikokoelmaan). Nykyään napit ovat niin yleisiä, että on vaikea kuvitella vaatteita ilman nappeja. Vetoketju ja nepparitkaan eivät ole nappeja syrjäyttäneet. Nappeja on valmistettu ja valmistetaan kaikenlaisista materiaaleista simpukankuorista puuhun ja metalliin.
Lajitelma kauniita nappeja.
Napit ovat huomattava osa vaatteen ulkoasua ja myös toimivaa käyttöä. Oheisessa kuvassa on erilaisia kauniita nappeja, joita löysin laatikoistamme. On vaatteen kannalta oleellista millaiset kiinnittimet siihen valitaan: sopivatko siihen koristeellisemmat vai vähäeleisemmät napit. Mikä on nappien materiaali? Onko kyseessä ulkoiluvaate vai juhlavaate? Napit voivat olla edelleenkin vaatteen koristeita sen lisäksi, että ne ovat kiinnittimiä. Napit ovat oleellinen osa vaatteen designia.
Lapsen kielellisessä kehityksessä on tapahtunut kehitystä sen jälkeen, kun nappien olemassa olo havaittiin. Napit olivat aivan aluksi “pappeja”. Sitten ne muuttuivat “mapeiksi”. Pikkuhiljaa ne ovat muuttumassa napeiksi. Napit ja muusi liittyvät toisiinsa sanaparin nakit ja muusi kautta. Nakeiksi nappeja ei sentään vielä ole kutsuttu mutta sanapari tuli mieleen, kun aihetta pohdiskelin jo melko kauan sitten ennen kuin sain sen puettua tekstiksi. Nakeista en aio mainita enempää mutta muusista kylläkin: Alkuvuosi näytti pyörähtävän käyntiin työpaikkaruokalassa perunamuusin voimalla. Ehdin kerran polttaa jo kielenikin tulikuumaan pottumuusiin. Sitten tuli korona. Loppuivat helpot työpaikkaruokailut ja kaikki ruoat olikin tehtävä kotikeittiössä lukuun ottamatta satunnaisia hakuannoksia ja ResQ-ruokaa. Ehkä ei vielä se innostanut pottumuusijauheen kokeiluun mutta loppukesäinen äitiyslomalle jääminen sai rohkeasti kokeilemaan uutta. Joskus täytyy hyväksyä helpommat ratkaisut ruoanlaitossa. Jauhemuusi on hyväksytty osaksi arkiruokailua, vaikka ei se aivan yhtä hyvää ole kuin tuoremuusi.
Arkkibotti 