Otsikko voisi viitata jääkiekkoon tai vaikka jalkapalloon. Mutta ei. Kyllä kyse on rakennuksen maalaamisesta. Sehän se on näin keväällä mielessä, kun aurinko alkaa paistaa ja paljastaa tummentumia keränneet seinäpinnat. Ei muuta kuin maalikauppaan. Mutta miten valita oikea maali. Tälle ei löydy treffisovellusta. Jos ei löydy tietäjää, voi koittaa kysellä maalikaupasta. Puuinfon sivuilta löytyy taulukko, jossa on ruksitettu maalien mätsejä ja muutenkin kerrottu aiheesta ja puutalon korjauksesta.
Arkkitehtikaan ei automaattisesti ole maalien tuntija. Mielessäni on vielä parikymmentä vuotta sitten käydyt korjausrakentamisen kurssin luennot ja läpi plärätyt Talotohtorin kirjat, joiden johdosta mielikuva on sellainen, että seinät kannattaisi maalata samantyyppisellä maalilla kuin edellisellä kerralla. Lateksia ei ulkoseiniin kannata sivellä. Mutta mikä on lateksi ja mikä ei, kun maalinvalmistajan sivuilla sitä ei (enää) suoraan sanota. Ovatko lateksit todella niin huonoja kuin muistikuva. Asia ei tietenkään ole näin suoraviivaista ja selvää.
Likaantunutta ja kulunutta maalipintaa.
Oman 1990-luvun talon kohdalla tiedossa on, millä rakennus on alunperin maalattu ja myöhemmin huoltomaalattu. Ellei olisi, voisi maalityyppiä koittaa tunnistaa maalin kulumistavan perusteella. Liituuntuuko maali? Lohkeileeko vai lähteekö suikaleina? En ole maaliasiantuntija, joten en tähän sen kummemmin halua eritellä maalityyppien tunnistus- ja ominaispiirteitä. Niitä löytyy mm. maalivalmistajien sivuilta. Elleivät tunnistuskeinotkaan auta tunnistamaan maalia, voi näytteen lähettää laboratorioon.
Silti: vaikka alkuperäinen maalityyppi olisi tiedossa, mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Esimerkiksi öljymaalien koostumus on muuttunut, kun joitakin ainesosia ei saa enää käyttää maaleissa. Tietysti hyvä näin, kun maaleista tulee terveellisempiä ja turvallisempia. Mutta samakaan maali ei ole välttämättä enää sitä samaa, mitä oli tarjolla, kun rakennus alunperin maalattiin. Ilmastonmuutoksen tuoma lisääntynyt sade ja ilmankosteus tuovat haasteita maalipinnoille. Homeet ja levät viihtyvät kosteilla pinnoilla.
Mitä sitten ovat lateksit ja onko niitä syytä välttää. Puuproffa-verkkosivun mukaan: “Lateksimaali on yhtenäinen nimi erityyppisille vesiohenteisille maaleille. Vesiohenteiset maalit eli ”lateksit” ovat muovidispersiomaaleja, joissa pienet sideaineena toimivat polymeerihiukkaset ovat vapaana vedessä. Kuivuessaan lateksimaalista haihtuu vettä kunnes muovipalloset liimautuvat yhteen maalikalvoksi.” Varsinaista lateksia dispersiomaaleissa verkkosivun mukaan ei ole enää eikä lateksi yleisnimitys vesiohenteisille dispersiomaaleille olekaan oikein osuva yleisnimitys. Olisi varmasti myös liian yksioikoista kirjoittaa, että nämä vesiohenteiset maalit ovat yksinomaan huonoja puupinnoilla ulkona ja saisin siitä vain maalinvalmistajat ärtymään.
Joissakin tuoteselosteissa lukee hengittävä. Ovatko dispersiomaalit siis muuttuneet? Silti muovipallomaali saa muovikammoisen epäileväiseksi. Lisäksi mieleen nousee vesisateessa sisältä ja ulkoa kastuneet lasten kurahousut, jotka hitaasti kuivuvat sateen loputtua. Irtoaako muovimaaleista mikromuovia luontoon? Kaipaisin helposti saavutettavaa, tutkittua tietoa, luotettavasta lähteestä pohdintojen tueksi.
Tällä kertaa oma valinta on mahdollisimman samanlainen maali kuin millä rakennus on aiemmin maalattu.
Sain tuossa vastikään rukkaset. Ne putkahtivat lähikaupan matkahuollon pisteeseen. Ne olivat lasten kokoa kaksi ja niiden tiedoissa luki, että välikausi. Ne olivat ihanat vaalean lilat rukkaset, jotka tilasin, kun luulin entisten rukkasten kadonneen kesäpesussa ties mihin. Kaappeja koluamalla rukkaset kuitenkin löytyivät mutta lapsilla ei voi olla liikaa
Kuvan rukkaset liittyvät aiheeseen.
Rukkasten saaminen tarkoittaa muutakin suomen kielessä: hylättyä kosintaa. Tosielämässä kuvaannnollisia rukkasia ei ole tarvinnut antaa enkä niitä ole saanut, kun en ole kosinut. Kerran kyllä kieltäydyin kosinnasta mutta pidin sitä lähinnä vitsinä, koska olin tavannut henkilön muutama päivä sitten, olin alle 18 ja vieraalla maalla. Poikaystävärintamalla menestys oli ollut heikkoa siihen asti. Ajattelin ehkä, että tyyppi vedättää jostain ennalta arvaamattomasta syystä tai jos olikin tosissaan, ajatus oli liian yllättävä ja pelottava. Avioon olen kuitenkin päätynyt (mutta en kyseisen koskaan kanssa) mutta en muista, että kumpikaan olisi koskaan kosinut. Jotenkin näin vain yhdessä päätettiin ja sormukset yhdessä teetettiin. Mutta se on toinen tarina.
Palatakseni lasten rukkasiin, ennen lapsia en tiennytkään mitään rukkasten ihmeellisestä maailmasta. Luulin, että kaksinkertaiset lapaset riittävät kaikkeen. Mutta eiväthän ne todellakaan riitä. Olen saanut huomata, että rukkasia tarvitaan jos minkäkinlaisia. Kurarukkaset ovat sadesäässä ehdottomat pitämään käsiä kuivana. Olen kallistumassa siihen, että niiden pitää olla vuorettomat. Jos vuori kastuu, se kuivuu hanskassa hitaasti. Toki kaikenlaisia vedenpitäviä tex välikausirukkasia myös on. Ehkä jotkut jopa jossain määrin pitävät vettä.
Kura- ja välikausihanskoja.
Erilaiset soljet, solkinauhat, varsien kuminauhat ja vetoketjut helpottavat hanskojen pukemista pikkutyypeille. Etenkin pienimmille suosikiksi nousi hanska, jossa vetoketju ylsi teräosaan asti. Isommilla lapsilla liialliset soljet ja vetoketjut taitavat vain hidastaa pukemista, vaikka parantavatkin pienemmillä hanskan pysymistä kädessä. Samat rukkaset eivät siis ole hyvät vauvasta eskariin.
Vetoketjut ja soljet helpottavat pukemista pienille ja auttavat rukkasia pysymään päällä.
Peukalottomista vauvarukkasista siirrytään kauteen, jona hanskat kädessä ollaan paljon ulkona ja niillä pitää voida leikkiä. Suomessa on kuitenkin myös kylmä ja talvella kunnon vuori on välttämätön lisälapasten lisäksi. Kunnon pakkasilla mikään ei riitä ja lämmintä mutta leikkiin taipuisaa rukkasta on saanut hakea. Talvihanskoissa on joskus turhan paksuja sisävahvikkeita käden puolella, jolloin hankala on paksun vuoren ja paksun vahvikkeen läpi mihinkään tarttua.
Kunnon vuori on talvella tarpeen.
Koska Suomessa on talvella myös pimeää, heijastimilla varustetut rukkaset ovat olleet varsin hyvä lisä talvivarusteisiin. Jopa koko rukkasten heijastavuus on varsin hyvä juttu yksittäiseen pieneen heijastimeen verrattuna. Kädet vilkkuvat silloin heijastimina molemmin puolin vartaloa.
No niin. Onhan niitä nappeja tullut ommeltua. Aiemmin kirjoitin, että vaate on usemmiten kulunut loppuun siinä vaiheessa, kun napit alkavat irtoilla (Napit ja muusi). Tuossa loppuvuodesta 2020 napit sitten alkoivat kilpaa singahdella mielestäni ihan kohtalaisen laatuisista neuleista, joista en ollut valmis luopumaan. Ei auttanut muu kuin ottaa lanka ja neula käteen. Äkillinen nappien nakkelu sai minut kuitenkin valmistautumaan siihen vääjäämättömään tosiasiaan, että näistä rakkaista neuleistanikin joskus aika jättää ja katselemaan uusia tilalle. Nämä eivät ole sittenkään sellaisia neuleita, joita voi jättää perinnöksi (kts. mm. Kotivinkki 30.12.2020 Vaate kertoo tarinaa s. 14, meilläkotona.fi). Vaatteiden kierrätettävyys ja jopa jättäminen perinnöksi huonekalujen tapaan on alkanut kiinnostaa ihmisiä. Se edellyttää sitä, että vaatteet ovat laadukkaita ja niitä kannattaa korjata ja ne ovat korjattavissa. Ja myös että osaavia korjaajia ja korjauspalveluita löytyy.
Nappeja on tullut ommeltua osana vaatehuoltoa ja jatkettua vaatteen käyttöikää.
Laadukkaiden ja vieläpä eettisten vaatteiden ostaminen ei ole kuitenkaan helppoa etenkään, jos vaatebudjetillla on jonkinlaiset raamit. Tarjontaa on paljon mutta miten tunnistaa hyvä laatu? Aidot laadukkaat luonnonmateriaalit maksavat yleensä kohtalaisesti. Toisaalta vaatteet myös kestävät käytössä vuosia, vaikka olisivatkin ostettaessa hintavia. Ale-aikaan sitä kuitenkin luulee tekevänsä löytöjä. Nettikaupassa täytyy olla tarkkana, koska aidon luonnonmateriaalin nimissä voidaan myydä tuotteita, jotka sisältävät vain nimellisen määrän mainostettua materiaalia kuten mohairia. Nettikaupassa ei aina kerrota tuotteen raaka-ainesisältöä yksityiskohtaisesti – ja jos ei ja hinta on vielä halpa, pitäisi hälytyskellojen kilkattaa äänekkäästi. Kivijalkakaupassa materiaaliluettelon voi aina tarkastaa heti. Olisi mielestäni kohtuullista, että tuote joka sisältää alle puolet arvokasta luonnonmateriaalia myytäisiin pääraaka-aine selvästi mainiten. Mutta eihän se kovin myyvältä kuulosta puhua esim. akryylineuleesta tai polyesteripuserosta. Ylellinen villaneule tai mohairpusero kuulostaa paljon houkuttelevammalta näinä aikoina, kun tietoisuus valintojen vaikutuksista lisääntyy, vaikkei välttämättä merkittävästi näykkään vielä ylikuluttavan kansan kulutustottumuksissa. Kumma, kun polyesterifleecevaatteilla ei tätä ongelmaa ole, vaikka kyllä useimmat tietävät niiden olevan aitoa polyesteria elastaanilla höystettynä. Ehkäpä siksi, että ne eivät yritä olla muuta kuin ovat. Vähäinen määrä esim. polyesteria tekee villavaatteesta kuitenkin myös kestävämmän, joten vaate pysyy pidempään käyttökunnossa. Kuitujen sekoittaminen voi olla perusteltua. Joskin kuitujen sekoitus hankaloittaa kierrätystä ja mikromuovit karkaavat ympäristöön sen lisäksi, että polyesteri ja polyamidi sekä akryyli ovat maaöljystä valmistettuja.
Tässä tuotteessa on vain vähän villaa ja mohairia. Suurin osa on akryylia ja polyamidia.
Mistä sitten tietää, kuinka paljon vaate on käytössä ja mikä on vaatteen todellinen käyttökustannus? Luin Helsingin Sanomista jutun Olof Hoverfältin kirjanpidosta, jossa Hoverfält kirjaa ylös vaatteiden käyttökerrat ja vaatteen hinnan. Tuloksena on vaatteen kustannus käyttökertoja kohden. Testin ja Helsingin Sanomien jutun perusteella kallis saattaa lopulta tulla jopa halvemmaksi, koska tuote kestää pidempään (Herra käyttökertakustannus; HS 19.2.2021). Juttu antaa pohdiskelemisen aihetta siihen, millaisilla vaatteilla vaatekaappia kannattaa täyttää.
Toivottavasti tälle pipolle kertyy paljon käyttökertoja.
Ehkä villavaatteet olisi hyvä neuloa itse mutta silloinkin on hyvä varmistua langan eettisyydestä. Moni on korona-aikoina intoutunut neulomaan ja itsekin neulomisbuumin pauloissa hankin islantilaisneuleen langat ja aloitin neuleen. Siinä saattaa olla taas yksi kesken jäänyt projekti. Varmaan kaikilla muillakaan ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä kaikkien vaatteiden tekemiseen itse. Eettisiä vaatevalintoja pitäisi olla saatavilla kaikille, jotka eivät osaa, kärsivällisyys ei riitä tai aika.
Villapaidan tekele.
Havahduin aivan vasta huomioon, että ei vain polyeasterifleecevaatteita vaan myös kaikki sekoitevaatteet, jotka sisältävät maaöljypohjaisia kuituja, pitäisi pestä Gubby Friend -pesupussissa tai vastaavassa mikromuovien leviämistä estävässä pussukassa. Lähes kaikissa vaatteissa on nykyään vähintäänkin elastaania seassa. Toki mikään kuitu suuremmassa määrin väärässä paikassa ei ole hyvästä. Myös isot määrät esim. farkun puuvillaa vesistöissä ei ole vesistölle hyvästä kuten yle uutisoi vastikään (Tutkimus: Valtaosa jäämeren mikromuovista…, Yle Uutiset 15.1.2020). Pesukoneen poistoputkista voi löytyä kaikenlaista; lasten sukista jääkaappimagneetteihin. Sillä perusteella eivät ne pesukoneiden suodattimet kovin ihmeellisiä ole. Mielestäni pesukoneiden suodattimiin pitäisi panostaa enemmän ja koska yksittäisten kuluttajien pesukoneet uusiutuvat hitaasti, hyvä olisi parantaa myös vesilaitosten suodatusta (vesilaitosten suodatuksesta minulla ei toki ole tarkempaa käsitystä) sen sijaan, että lähes kaikki pesupussitetaan. Tietysti sen lisäksi, että vaatteita pestäisiin mahdollisimman harvoin. Pesemisen harventaminen pitää vaatteet paremmassa kunnossa myös pidempään. Tietysti myös öljypohjaisten materiaalien kieltäminen vaatteissa johtaisi mikromuovien vähenemiseen luonnossa. Mutta kun polyesteri ynnä muut maaöljypohjaiset keinokuidut ovat niin käteviä monessa vaatteessa mm. keveytensä ja vedenpitävyytensä vuoksi, ei kieltäminen taida olla lähiaikoina näköpiirissä. Lisäksi kaikki eivät pysty käyttämään esimerkiksi villaa allergian vuoksi ja lämpimiä vaihtoehtoja on oltava myös heille.
Tässä tuotteessa on pääasiassa villaa.
Tähän mennessä käyttämäni puukuidut, jotka voisivat korvata luonnonkuituja ovat olleet ennemminkin puuvillan tyylisiä, viileän tuntuisia kuituja (mm. viskoosi). Onkohan muista puukuiduista myös lämpimiksi vaatteiksi? Tutustuin tuossa vastikään Silja Suomalaisen kirjoittamaan opinnäytetyöhön, joka kätevästi vetää yhteen puuvillaa korvaavia mahdollisia puukuitukankaita (Ympäristömyötäisempiä vaihtoehtoja puuvillalle: Case Arela, Silja Suomalainen) ja myös puuvillan tuotannon ongelmia (kannattaa tutustua, jos asia kiinnostaa). Siinä mainitaan Lyocell materiaalina, joka silkin tapaan on kylmällä lämmin ja lämpimällä viileä. Lyocell mainitaan myös puukuitukankaista ympäristömyötäisimpänä materiaalina, koska prosessi kuluttaa vähemmän vettä ja energiaa kuin muut selluloosamuuntokuitujen valmistusprosessit. Myös saasteita aiheutuu vähän. Eukalyptus on nopeasti kasvavaa ja puuvillaan verrattuna sato moninkertainen samalta alalta. Kotoisista puulajeista Lyocellia ei kuitenkaan valmisteta, vaikka muuten materiaali vaikuttaa olevan erinomainen vaihtoehto puuvillalle. Mielenkiintoisia Lyocell vaatteita näyttää olevan mm. Nosh:in kevätmallistossa sekä Kaikolla muttei mitään villapaidan tyylistä. Toki kevättä kohti vaatteet kevenevät. Mahdollisesti kehitteillä on materiaaleja, jotka voisivat korvata myös villan ja polyesterifleecen. Joka tapauksessa Suomessa valmistettavat selluloosamuuntokuidut voivat korvata ongelmallista puuvillaa ja teollisuudessa luoda työtä ja korvata paperiteollisuutta kuten Suomalainenkin opinnäytetyössään toteaa. Spinnova on juuri avaamassa tehdasta Jyväskylään (Puupohjaista vaatekuitua valmistava Spinnova…, Keskisuomalainen, 25.2.2021). Toki vaateselluloosatehtaitakaan ei Suomeen loputtomasti mahdu eikä tuotanto tietenkään ole täysin päästötöntä. Kestävät puupohjaiset materiaalit voivat kuitenkin olla myös arvokas design-valtti vaatteen kauniiden printtien ja muodon lisäksi.
Ja onneksi myös rikkinäisten vaatteiden kierrätys kehittyy ja päästään todella tekstiilien kiertotalouteen, jossa materiaaleja ei hukata. Ensimmäiset koetuotantolaitokset on jo käynnistetty. Kaivelin tuossa rikkinäisiä vaatteita pois vaatekaapeista vain havaitakseni, että tekstiileille ei ole lainkaan yleisiä keräyspisteitä. Tämä tulee muuttumaan vuoteen 2025 mennessä, jolloin poistotekstiileille tulee EU päätöksen mukaan erilliskeräys (kts mm. Maailma etsii ratkaisuja tekstiilien kierrätykseen). Tällä hetkellä muutamat vaatekaupat vastaanottavat myös rikkinäisiä vaatteita alueellani. Mutta rikkinäiset vaatteet eivät suinkaan mene niiden kautta “purkaamolle” ja materiaalit kierrätykseen vaan esim. eristeiksi ja teollisuuden kankaiksi (räteiksi). Ei kovin tehokasta kierrätystä arvokkaille raaka-aineille, vaikka kivaltahan se kierrätyseriste rakennuksessa kuulostaa. Kalaverkoista ja pulloista voidaan kyllä tehdä haalareita ja uimapukuja mutta reikäiset vaatteet eivät vaatteiksi enää jalostu. Säilyttäisikö rikkinäisiä tekstiilejä vielä kaapissa muutaman vuoden kunnes keräyslaatikko löytyy myös omalta lähialueeltani ja pilottilaitokset pystyvät materiaaleja laajemmin hyödyntämään.
Tästä sukasta on villa kulunut pois ja muut kuidut ovat jäljellä.
Ilmastoahdistus on jo tuttua. Korona-ahdistus on viime aikoina jättänyt ilmastoahdistuksen varjoonsa, ja liikkumista vähentämällä vaikuttanut jopa myönteisesti vähentämällä päästöjä, mutta siellä ilmastoahdistus kököttää taka-alalla odottaen Korona-rokotetta. Ilmastoahdistuksen rinnalla keikkuu muoviahdistus. Mikromuovit kelluvat kaikkialle vesistöihin ja päätyvät ravintoketjuihin. Huolestuttava on erityisesti joulun tienoilla uutisoitu tutkimus mikromuovien vaikutuksesta ihmissikiön kasvuun ja kehitykseen (kts. esim. Microplastics revealed in the placentas of unborn babies). Sikiöt saavat jo kohdussa elimistöönsä mikromuovia ja sama jatkuu, kun lapsia ruokitaan muovipuolloista. Keittiössä pitää miettiä ilmaston vuoksi, mitä syödään mutta pitäisi miettiä myös millaisissa astioista ja pakkauksissa ruokaa säilytetään, laitetaan ja tarjotaan, koska muoviastioista muovia irtoaa ruokaan ja vesistöihin. Kurja juttu, sillä muovi on keveä, pestävä ja kestävä materiaali, jota kärsii kolhia ja kolistella vaikkapa sähkövatkaimella ilman, että astia naarmuuntuu ikävästi. Tarjoavatko uudet materiaalit kestävämmän vaihtoehdon perinteisen öljypohjaisen muovin tilalle ja irtoaako niistä mikromuovia vesistöihin?
Kuvassa ylimpänä keraaminen keittiökulho, keskellä metallinen kulho ja kulho, joka on valmistettu sokeriruo’osta.
Muoviesineiden ja -pakkausten tilalle on jo onneksi kehitelty vaihtoehtoisia materiaaleja, jotka vapauttavat uusitumattomasta öljystä valmistettavan muovin käytöstä. Esimerkiksi sokeriruo’osta voidaan valmistaa öljypohjaisen muovin kaltaista materiaalia. Ikävä kyllä sokeriruokomuoviakaan ei tällä hetkellä kierrätetä sen enempää kuin muitakaan muoviastioita tai esineitä, vaikka ne kierrätettävissä olisivatkin (vain pakkausmuovia kierrätetään Suomessa tällä hetkellä). Mikään tutkailemani lähde ei kuitenkaan kerro, onko sokeriruokomuovi siinä mielessä parempaa, ettei siitä irtoa haitallisia partikkeleita. Ostin taannoin sokeriruokokulhon turvalliseksi todettujen metalli- ja keraamisen kulhon kaveriksi mutta huijasinko vain itseäni? Onko sokeriruoko ratkaisu muovin haitallisuusongelmaan? Osaisikohan joku valaista asiaa?
Toki tulee säilytettyä ruokaa muovirasioissa ja niitäkin täytyy pestä, mistä taas liukenee mikromuovia veteen. Mahtaako vesilaitos pystyä mikromuoveja vedestä suodattamaan? Muovista valmistetut vaatteet esim. fleece-haalarit voi laittaa pesun ajaksi erityisesti sitä varten tarkoitettuun pesupussiin mutta mitenkäs muoviastioiden kanssa menetellään. Niitä ei voi tunkea pesupussiin. Tarvitaan käteviä säilytysastioita muusta materiaalista kuin muovista.
Pakkausmateriaalien puolella näyttää ihan lupaavalle sillä kartongista pystytään tekemään myös vedenpitäviä kartonkikuppeja ja astioita (kts. esim. YLE:n juttu Muovikammo ajaa ekologisempiin valintoihin – aaltopahvi haastaa nyt styroksin ja Helposti kierrätettävät ja biohajoavat kartonkikupit ja -pakkaukset). Muovipillit ja muutamat muut muoviastiat kiellettiin EU:ssa maaliskuussa 2020 ja kielto tulee voimaan 2021 eli ihan huomenissa. Ylen jutussa kerrotaan (Muovipillit ja muut merta kuormittavat kertakäyttömuovit kielletään 2021 alkaen), että 70 % maailman merien jätteistä aiheutuu nyt kielletyistä muovituotteista. Kyse on siis todella merkittävästä päätöksestä. Pahvipillit ovat jo ehtineet harmittaa innokkaita pillien käyttäjiä, koska ne haperoituvat nesteessä liotessaan mutta epäilemättä on mahdollista valmistaa hieman kestävämpiä pahvipillejä. Mieluummin luttero pilli kuin mikromuovien vielä tuntemattomat vaikutukset eliöihin. Vedessä kelluva muovipilli voi joutua myös kokonaisena jonkun eläimen tai linnun mahaan ja aiheuttaa harmia suolistossa sinne jumiutuessaan.
Riisiä pellavakankaalla ja kangaskriisi ajatuksissa.
Uudet kangasmateriaalit ansaitsevat ehdottomasti oman blogikirjoituksensa. Kankaiden tuotanto ja kierrätys veden- ja resurssien kulutuksineen ovat melko mutkikkaita juttuja puhumattakaan kangasmateriaaleista ja pohdiskelen asiaa mielellään omassa jutussaan. Merkille pantavaa on kuitenkin puukuitujen käyttö kankaan valmistuksessa. Sellua ei keitetäkään enää paperia varten vaan vaatteita.
Kynsiharja, jossa on käytetty sokeriruokoa.
Vaikka muoviahdistus vaivaa, näyttää vuosi 2021 alkavan hyvissä merkeissä voimaan tulevan muovikiellon myötä (mm. pillit ja pumpulipuikot). Onneksi muovittomia ratkaisuja on monella rintamalla syntymässä.
Liennyttääkseni ilmasto- ja muoviahdistusta kehittelin tuossa taannoin kasvisvaihtoehdon kaalilaatikolle. Toisinaan kasvisruo’ista puuttuu se jokin (ehkä umami?) mutta tästä löytyi sopivaa täyteläisyyttä.
ARKKIBOTIN TOFU-RUUSUKAALILAATIKKO
1 1/2 dl puuroriisiä (tai voit korvata riisin esim. lähempänä tuotetuilla ohrasuurimoilla) 1/2 tl suolaa 4 dl vettä 1 sipuli 700 g keräkaalia 300 g ruusukaalia 400 g tofua 1 tl suolaa 1/4 tl mustapippuria 1 tl meiramia 1 rkl ruokaöljyä 1 rkl siirappia 4 dl kasvislientä 120 g smetanaa kourallinen cashew pähkinöitä
Keitä puuro vedessä ja mausta suolalla.
Paista tofu paistinpannulla pilkotun sipulin, suolan, mustapippurin ja meiramin kera.
Pilko kaali ja ruusukaali. Kaada kattilaan tilkka öljyä. Kuullota ja keitä kattilassa kymmenisen minuuttia. Mausta siirapilla.
Keitä kasvisliemi.
Sekoita riisi, tofu ja kaalit sekä pähkinät ja kaada voideltuun uunivuokaan. Lisää kasvisliemi ja smetana.
Paista uunissa ala-/ keskiosassa 175 asteessa puolitoista tuntia.
Arkkibotti 